Matkustimme tyttäreni kanssa pikavisiitille ystäväni luokse Rautalammille syyskuun puolessa välissä. Lähdimme matkaan torstaina iltajunalla seitsemän jälkeen ja edessä oli noin neljän tunnin junamatka Suonenjoelle, josta on vielä puolen tunnin automatka Rautalammille. Yritän yleensä lähteä matkaan aamusta tai viimeistään iltapäivästä, koska väsyneen lapsen kanssa matkustaminen on raskaampaa. Olen myös huomannut, että matkustamiseen liittyy sen verran jännitystä, että nukkuminen onnistuu harvoin junassa, vaikka nukkumaanmenoaika olisi mennyt jo aikoja sitten. Tällä kertaa matka sujui hyvin. Lyyli oli ainoa lapsi leikkivaunussa ja muitakin matkustajia oli vain muutama.
Aamulla herättyämme söimme aamupalaksi emännän kokkailemia ruokia, joista suuren vaikutuksen minuun teki kvinoapuolukkavispipuuro. Syötyämme suuntasimme kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Olin nähnyt Instagramissa kuvan Kalajavuorelta ja halusin lähteä katsomaan maisemia vuoren päältä.
Reitti alkoi Kalajan parkkipaikalta, josta on 900 m kävelymatka laavulle. Matkan voi taittaa rattaiden kanssa. Polku on toki helppokulkuinen, mutta juurakoissa kaupunkiolosuhteisiin suunnitellut Teutonia Cosmo –rattaat jäivät useamman kerran jumiin.
Jätimme rattaat laavulle ja laitoin Lyylin Manduca-kantoreppuun, jota olimme viimeksi käyttäneet vuotta aikaisemmin Rodoksella. Painoa Lyylille oli vuodessa tullut vain kaksi kiloa lisää, joten kantaminen selässä onnistui vielä hyvin.
Lähdimme kiertämään reittiä suositellun kiertosuunnan mukaan. Alkumatkasta maasto on tasaista ja helppokulkuista. Nousukaan ei ole kovin vaativa, ainakaan kuivalla ilmalla. Minulla oli jalassa vain tennarit. Niilläkin selvisi, mutta toki nilkkaa tukevat kengät olisivat olleet paremmat, kun selässäkin on lisäpainoa. Jonkinlainen tekninen alusvaatekin voisi olla hyvä, koska hikihän siinä tulee kun lasta selässä kantaa.
Kiipeäminen mäen päälle kannattaa, sillä maisemat ovat upeat. Otimme muutamat valokuvat ja ihailimme maisemaa. Jyrkkä pudotus huimasi, vaikka en kärsi korkeapaikan kammosta. Onneksi Lyyli nukkui selkärepussa, koska vuoren laella en uskaltaisi antaa taaperon liikkua yksin. Ystäväni metsätieteilijä Heidi kertoi, että paikka on tunnettu isoista haapapuista. Ruskakin alkoi jo vähän värittää maisemaa, mutta Heidi epäili sen olevan viime kesänä puita vaivannutta tautia, joka kellastaa koivunlehdet ennenaikaisesti.
Toiselta näköalapaikalta näimme Etelä-Konneveden. Tämä maisema muistutti kansallisromanttista postikorttimaisemaa. Sitten alkoi alaspäin meno. Matkantekoa on helpotettu köysillä ja reitti kiertää ne jyrkimmät kohdat. Alaspäin meno oli ehkä jopa helpompaa kuin olin kuvitellut.
Loppumatkasta Heidi otti etumatkaa ja meni edeltä tekemään tulet laavulle. Reitti on koko matkalta merkitty keltaisin palloin, joten vaaraa eksymisestä ei ole. Aivan loppumatkasta kohtasimme toiset retkeläiset, jotka olivat valinneet käänteisen kiertosuunnan. Laavulla paistoimme makkarat. Meille aikuisille oli paikallista hirvimakkaraa ja Lyylille nakkeja. Juomana oli kotitekoista puolukkamehua ja pikakahvia. Laavulta parkkipaikalle päädyimme kantamaan Lyylin repussa ja työntämään rattaat perille tyhjinä.
Valokuvat: Rosa Särkkä ja Heidi Hintikka
Näille tavaroille olisi ollut tällä kertaa käyttöä
- tekninen alusvaate
- paremmat kengät (kenkien takia ei kierrosta kannata jättää väliin)
- laavulla olisi voinut olla mukana lämmintä vaatetta
Joko mennään 